Naks.

Mun pääparassani on tapahtunut jotain liikettä viime aikoina. Ennenkuulumatonta!

Naksahduksia ja raksutusta. Rutinaa alkoi kuulua siinä lekurikäynnin aikoihin, lopullinen naksahdus kuului tässä viime päivinä. Naksahtiko jotain paikalleen vai paikoillaan? En tiedä.

Seuraus on kuitenkin se, että en enää usko luomuplussaan. Kuulostaa naurettavalta, mutta niin se on. Tässä muutaman päivän sisällä olen huomannut, etten osaa enää edes kuvitella raskautuvani kotikonstein, enkä ajattele esimerkiksi tätä kiertoa "sillä silmällä". Katselen vaan kalenteria ja mietin koska saadaan tuloksia ja koska päästään hoitoihin. Huomasin ajattelevani, että kahden kuukauden päästä olevassa tilaisuudessa en "ainakaan ole raskaana", koska sitä ennen tuskin käynnistetään hoitoja. Ei siis niin, että en ehkä vielä ole raskaana, ei niin että saattaisin olla raskaana - en ole. Niin ei käy. Niin ei tule käymään että minä raskautuisin ilman apua.

Erikoista. Jotenkin todella erikoista. En tiedä onko tämä joku vaihe, naksahtaako rattaat kohtapuoliin taas johonkin toiseen asentoon, mutta näillä näkymin en näe mitään järkeä ns. "yrittämisessä".

Täytyy kyllä sanoa, että pidin enemmän siitä toiveikkaammasta minästä, vaikka se säännöllisin väliajoin aina lässähtelikin kuralätäkköön. Tämä tyynen rauhallinen luovuttaminen on jotenkin masentavan tasaista. Ei ylä- eikä alamäkiä. Ainoastaan odottelua. Piinaavan pitkää odottelua.

No, toivotaan etten seuraavalla naksahduksella menetä uskoani edes hoitojen avulla tapahtuvaan ihmeeseen.