Kauhuleffoissa on kauheinta se, kun odottaa koska rupeaa pelottamaan. Tai oikeastaan pelottaa se, että alkaa pelottaa. Ei niissä loppupeleissä edes koskaan tapahdu mitään karmivaa, mutta se hetki kun viulut vingahtelevat hätääntyneesti ja pusikoissa kahisee, saa sydämen pamppailemaan paljon kauheammin kuin minkään vampyyrisarjamurhaajapsykopaatin ilmestyminen.

Nyt on vähän samanlainen olo, tosin tällä kertaa en säiky moottorisahamurhaajaa vaan itseäni. Mieli tekisi peittää silmät käsillä ja korkeintaan vähän sormien välistä tirkistellä kuinka taas loppukierrosta muserrun pohjamutiin. "Voi ei, mitenköhän se nyt tosta selviää?" Viulujen vikinä suorastaan kuuluu jo.

Tuntuu täysin sekopäiseltä pelätä itseään tai omia reaktioitaan. Ihan kuin päästä löytyisi kaksi minää (ai miten niin vain kaksi), se joka jo nyt tietää että menkathan ne sieltä tulee, ja tilailee netistä valmiiksi säästöpakkauksen ovistestejä. Ja sitten se toinen, joka viimeiseen asti elättelee typeriä toiveita. Tässä vaiheessa tarinaa se ensiksi mainittu pistää kädet tiukasti silmille, kun ei enää ilkeä katsoa kuinka se toinen reppana taas lysähtää kasaan kun vappupallo nuppineulatehtaalla.

Luulisi, että jos kerran nyt jo "tiedän" ettei tälläkään kertaa tärpännyt, minun ei tarvitsi olla huolissani siitä, miten minä itse tämän otan?