Olo on kun neulatyynyllä kansalaisopiston kapioiltamien jäljiltä. Vuoto alkaa luojan kiitos jo loppua, mutta istuminen on vieläkin vähän hankalaa ja yskäistessä pääsee pienoinen ulvaisu. Ihan pienesti olen huolissani sisuskalujeni vedenpitävyydestä tällä hetkellä. Ja yöllä näin unta, jossa se yksi hullu lekuriopiskelija soitti ja kertoi vahingossa sotkeneensa näytteet naapurihuoneen potilaan kanssa. Huh, pelottavan realistinen uhkakuva. Se mukava hoitsu soitti tänään, kysyi vointia ja pahoitteli "ikävää kokemusta", mikä sentään vähän lämmitti mieltä.

Viikonloppuna iski oikein kunnon masennus, kun pohdiskelin sitä kuinka kovemmat konstit on nyt sitten seuraava askel. Muuten ei olisi mitään ongelmaa ICSIin siirtymisen kanssa, mutta jotenkin pidän sitä "viimeisenä korttina", jonka jälkeen ei ole enää mitään. Sitten kun sekään ei toimi, ei hihasta enää saa ässiä ravisteltua. Inssien kanssa olisi sentään vielä takaportti, nyt sekin pamahti selän takana kiinni.

Hohhoi. Pitänee alkaa bunkkerin rakentaminen vääjäämätöntä pettymystä varten. Taas ollaan siinä pisteessä jossa se nyypempi minä valmistautuu pahimpaan ja laskeskelee koska hoitoja päästään aloittamaan, ja se hörhömpi minä vikisee että "eihän tässä silleen niinku kuitenkaan IHAN nollilla oo toiveet, että silleen muistakko kun luettiin netissä siitä tyypistä joka..."

Plaah.