Sen pituinen se. Ja he yrittivät elämänsä loppuun asti.

Jos elämäni olisi niin kiintoisa, että joku piirtäisi siihen pohjautuvaa sarjakuvaa, olisi eilisen kohdalla pölypilvien kohdalla pontevilla viivoilla piirrettyjä KRÄSH!! BOOM! POW!!! - kuplia kertomassa siitä, että kolinalla tultiin taas tatamiin. Menkathan ne sieltä.

Menkkojen ensimmäiseen päivään sitä jotenkin aina tsemppaa ihan kympillä. Eihän tässä mitään, kyllähän tämä oli odotettavissa, ei muuta kun uutta putkeen vaan, tsemppiä ja komppia ja uuteen kiertoon, ovistikut on ostettuna ja katsotaas vielä kalenterista ne todennäköisimmät päivät. Kakkospäivän sitten istun tiskirättinä vessan lattialla pohtimassa mitä h***vettiä universumi oikein koittaa mulle viestittää, kenet mä olen tappanut edellisessä elämässäni?

Eniten ahdistaa nähdä Miehen ahdistus. Miestä ahdistaa nähdä minun ahdistukseni. Kumpikin koittaa peitellä omaa ahdistustaan, ettei toista ahdistaisi. Meidän perhesymbioosi on keksinyt ikiliikkujan.

Itse asiassa miesten lapsettomuudesta puhutaan tosi vähän. Koitin haeskella miesnäkökulmaa tähän asiaan, ja etsiä vaikkapa mieskirjoittajan lapsettomuusblogia, mutta eipä niitä näy. Lapsettomuussivujen kautta löysinkin yhden (en nyt linkitä koska hän ei välttämättä siitä pitäisi), mutta se kertoi lähinnä juuri siitä mitä pelkäsinkin - siitä kuinka mies jää ulkopuoliseksi, kuinka pahaa tekee nähdä toisen paha olo, kuinka itse ei saa lohtua kun pitää tukea toista. Sellaistako se on?

Hmmm... nyt mieli hakee jotain positiivista nuottia, johon päättää tämä kirjoitus, mutta näköjään olen vielä liian synkistelyasteella keksiäkseni mitään pirtsakkaa. No jos ollaan positiviisia, niin kierto oli kivan lyhyt, ja mensut on sieltä harmittomimmasta päästä skaalaa. Tämäkin on riemun aihe, kun toisinkin on olleet asiat. Helokkiöljy ilmeisesti toimii. Kesälomaankaan ei enää ole kovin pitkästi, pitänee viilailla aatokset ja aamukammat siihen suuntaan.