Luulisin olevani vielä hengissä.

Varmuudella sitä ei voi sanoa. Elämä on pysähdyksissä, ja mistään paikalleen jähmettyneestä on niin vaikeaa tietää elääkö se vielä. Liikkuuko se? Hengittääkö se? Kai sillä vielä pulssi on? Pitäisikö töykkäistä kepillä?

Viisainta on paeta omia ajatuksiaan johonkin rinnakkaistodellisuuteen. Täyttää päivänsä Muilla Ajatuksilla, kaikella aikaavievällä ja tärkeällä. Silloin on vähemmän aikaa ajatella sitä ettei millään ole väliä.

Niin kauan kuin asiaa ei ajattele, ei tarvitse miettiä sitä miltä tuntuu olla lapseton. Ei tarvitse tunnustella sitä miltä tuntuu, kuin elämältä putoaa pohja. Uskoisin, että hyvin pitkään  pystyy jatkamaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Voi olla ajattelematta asiaa, ja jos ajatus käy siellä päinkin, voi ajatella asiaa teoriassa.

Teoria on mukava asia. Teoriassa meilläkin on vielä mahdollisuudet raskauteen. Luomusti ei tietenkään, ajatukset siitä pois, mutta hoidoilla ehkä. Ihan pieni ehkä, pienen pieni ehkä, jota ei viitsisi edes ajatella. Jolle ei olisi edes tilaa ajatuksissa, ellei sieltä olisi jo pyyhkinyt pois kaikkia muita ajatuksia.

Onko järkevää panostaa koko elämäänsä niin epävarman kortin varaan? Olisiko viisaampi vaan tunnustaa tappio ja jäädä maahan makaamaan? Vai pitääkö vielä epätoivoisesti ryömiä eteenpäin, vaikka lopputulema on jo melko lailla selvillä?

Onko järjen köyhyyttä edes yrittää, jos onnistumisen mahdollisuus on niin pieni? Onko järjettömyyttä olla yrittämättä, jos on pienintäkään toivoa onnistumisesta?

En tiedä. En jaksa ajatella. Ehkä myöhemmin. Nyt jos makaa ihan hiljaa eikä ajattele mitään, ei oikeastaan tunnu millekään.

Jos ajattelee jotain muuta. Kun ei voi ajatella mitään muuta
.