Minä olen surkea ystävä.

Siitä edellisen viestin vauvauutisesta alkaa olla pari viikkoa, enkä vieläkään ole saanut soiteltua ja kyseltyä innokkaasti miten masun kasvatus etenee. Varmastikin kaverini ihmettelee, miten noin ison uutisen jälkeen en ole soittanut ja vaatinut yksityiskohtaista raporttia KAIKESTA. Jotenkin sen puhelun soittaminen on ihan yhtä iso ja hankala kynnys kuin ajan varaaminen viisaudenhampaiden poistoon kerralla. Ilman puudutusta. Pitäisiköhän kirjoittaa paperille valmiiksi kaikkia asiaankuuluvia ihasteluja, taivasteluja ja uteluja, ja lukea ne sitten vaikka sen asiaankuuluvan puudutuksen voimin?

Olen minä oikeasti iloinen heidän puolestaan. Jotenkin vaan en haluaisi edes ajatella asiaa, koska niin läheisen ihmisen raskauden ajatteleminen oikein alleviivaa sitä, että minä en ole raskaana, en ehkä koskaan tule olemaankaan.

Huomasin tässä pienen tauon jälkeen taas lapsettomuusblogeja selailtuani, tajusin että pitkällä hoitoviidakossa ja jopa adoptioprosessissa tarpovat ihmiset ovat joissakin tapauksissa yrittäneet lasta vähemmän aikaa kuin me. Tällä en ollenkaan tahdo heidän tilannettaan vähätellä, jotenkin vain se, että "ei me nyt vielä missään varsinaisissa hoidoissa sentään olla" on ollut se viimeinen takaportti, jolla olen pitänyt itseni siellä iloisen vauvakuumeilijan puolella. Eihän tässä nyt mitään vielä, tulee jos on tullakseen, joskus se vaan kestää vähän kauemmin ja plaa plaa. Niinhän se kestää, ja joskus ei tule ollenkaan.

Tällä kertaa kestää jotenkin hirveän kauan aikaa toipua pettymyksestä. Ja kiertokin ihan sekaisin, koko alkukierron kroppa on elänyt jotain aivan omaa ja hämmentävää elämäänsä, josta en saa mitään koppia. Mistä vetoja niin tästä tulee joku ovuloimaton megakierto, kesto neljä kuukautta.