Kummallista miten lämmittävältä voi tuntua ajatus jostakusta toisesta ajattelemassa jostakin asiasta samoin kuin itse. Ehkä kysymys on siitä, että kun itse tuntee ymmärtävänsä, voi helpommin uskoa siihen että joku jossain ymmärtää ne omatkin ajatukset. Lapsettomuusblogit näyttäisivät muodostavan tiiviin yhteisön - klikkailemalla yhden blogin linkistä toiseen löydät itsesi tuntikausien selailun jälkeen ensimmäisestä.

Seikkaillessani osuin Sofian blogiin, ja selailu pysähtyi tähän runoon:

Minun poikani - syntymätön
ja uneksittu vain -,
tänä hetkenä hiljaisena
olet luona majassain.

Työpöytäni reunaa vasten
näen leukasi, pikkumies.
Olet ollut siinä jo hetken
tahi kauankin, kukaties.

Mua suuret lapsensilmäs
puronkirkkaina katsovat.
Kovin avuttomat kätes
sinä minulle ojennat.

Sanot hiljaa sanan: isä.
Ei mitään enempää,
Kun tahdon tarttua kätees,
se äkkiä häviää.

Mut on kuin näkymättään
yhä kutsuis se: Tännepäin!
- Minun poikani, silmissäsi
oman ikuisuuteni näin,

sen ainoan, joka pysyy,
kun itse lahoan,
ja sen ikuisuuden vuoksi
minä sinua rakastan.

Minä tunnen: Kuolema kerran
kun vie minut Tyhjää päin,
jos pienet sormesi silloin
olen tunteva kädessäin

ja jos, poikani, virkat vielä
sanan pienen, hiljaisen,
en pelkää astua enää
Olemattoman piiriin, en.

Uuno Kailas (1901-1933)