Jep jep, täällä on taas käyty koko Tikkurilan tunnekartta läpi pikakelauksella. Ahdistaa, surettaa, naurattaa, raivostuttaa, itkettää, masentaa, tympäisee ja niin pois päin. Inhoan mahoa itseäni ja toisaalta olen hetkittäin hirveällä tarmolla suunnittelemassa nerokkaita "Pimp my Elämä" - projekteja. Toivottavasit tämän saa pistää jonkun hormoniheittelyn piikkiin, ja noin niinkun normaalisti löytyy vielä se tasapainoisempikin puoli jostain.

Jos nyt joku kokoava aatos näistä tämän viikonlopun syväluotaavista pohdiskeluista pitää saada aikaiseksi, niin se on päätös siitä että minä en, en, enenenen anna lapsettomuuden tappaa parisuhdetta. En tiedä onko siitä nyt tässä vaiheessa mitään kovin konkreettista pelkoakaan (ainakaan toistaiseksi) mutta jotenkin sitä on nyt herännyt huomaamaan, miten pahalta miehestä tuntuu tämä minun pinttymäni yrittämisestä. Mieskin kaipaa toki kovasti lasta, ehkä jopa enemmän kuin minä (jos se ylipäätään on mahdollista kaivata tätä enempää), mutta osaa jotenkin suhtautua asiaan rakentavammin, miltei sillä surullisen kuuluisalla TJOT-meiningillä. (TJOT= Tulee Jos On Tullakseen). Minä osaisin tjottailla korkeintaan jos söisin samalla pillereitä, kaikissa muissa vaihtoehdoissa en vain osaa olla laskematta päiviä, kuulostelematta jokaista nippausta ja nappausta, itkeskelämättä uutta kiertoa...

Nyt kun näyttää että tämä odotuksen odotus vain venyy ja paukkuu, olisi kai järkevintä päättää, että en vietä seuraavaa viittä vuotta elämästäni pohtimalla ainoastaan tätä asiaa. Edelliseltä vuodelta kaikki muistikuvat liikkuvat oikeastaan kierron tahdissa. Jouluna kovasti piinailin ja elättelin toiveita aattoplussasta. Uutena vuotena masensi, kun ei sitä plussaa tullutkaan. Pääsiäisenä anopin lammaspöydässä piti väistellä punaviininkaatelua. Äitienpäivä oli aivan kamala, ja mieli teki kaivaa itselleen kuoppa takapihalle ja ryömiä sinne. Juhannuksena oli oviksen bongaus meneillään. Tälle vuodelle kannattaisi varmaan hankkia edes yksi muisto, joka ei millään lailla liity koko asiaan?