Vaaleanpunaista lahjapaperia, hörsönauhaa ja kimalletta, kortti jossa on tarkkaan harkittu heippa-vaan-kissaeläimelle, jätettäköön tuotesijoittelu mielikuvitustenne varaan.

Reilu kaksi ja puoli vuotta sitten makasin eteisen lattialla nielemässä äänetöntä tuskaa kännykkä kädessä. Niille tulee jo toinen, meille ei ensimmäistäkään. Kun vaan kestäisi kipua vielä muutaman sekunnin, koska sen jälkeen on muutama sekunti vähemmän kestettävää. Niitä seuraavia voi miettiä sitten myöhemmin, ellei lattia avaudukaan alapuolelta ja vie mukanaan kuten toive olisi.

Muutamalla kuukaudella vajaa kaksi vuotta sitten pitelin sylissä valkoisiin puettua prinsessaa ja vannoin täyttäväni kummin velvoitteeni seisomalla järkkymättä aallonmurtajana pahan maailman ja pienen tulokkaan välillä. Kunhan vaan hengität rauhallisesti ja syvään, rauhallisesti nenän kautta sisään, ei se haittaa jos itkettää, ne vaan luulee että oot niin liikuttunut, kuuntele vaan tuon liperikaverin ärrävikaa, älä sanoja.

Vuosi ja päivä sitten söin kakkua hilpeän väriseltä paperilautaselta ja tuijotin tyhjyyteen ohi kahvipöydän ympärillä vipeltävien metrinmittojen. Tässä se nyt oli, tällaisia ei meillä ole koskaan. Koskaan. Koskaankoskaankoskaan. Ehkä se myöhemmin on jo helpompaa kestää, näitä synttäreitä tulee ja menee, kohta ne on jo rippijuhlia ja kaipa ne vaihdevuodetkin jossain vaiheessa armahtavat. Ehkä se siitä.

Tänään kiharran lahjapaketin nauhoja ja lasken päiviä taaksepäin. Päiviä niihin aikoihin jolloin ajatteli miten paljon helpompaa tulee olemaan silloin kun kaikki toivo on heitetty. Kylläpäs sitä oli väärässä. Sillä mitä jää jos ei enää ole mitään?

Tyhjyys.